Upeaco?

Upeaco?

Satakaksi kiloa ja kuusisataa grammaa. 0,1026 tonnia. 102,6 kg. Vaikka sitä pyörittelisi kuinka, niin onhan se aika paljon hieman alle 170 senttiselle naiselle. Ja sen verran oli lukema vaa’assa muutama päivä sitten. Ensimmäinen ajatus oli, että tästä se TAAS lähtee. Nyt on asialle TAAS kerran tehtävä jotain. Hyvä etten siltä seisomalta hypännyt auton rattiin ja lähtenyt ostamaan ihmepillereitä tai pussipöperöitä. ”Hengitähän hetki hyvä nainen!” Tämä on se kerta, kun asiat tehdään oikein. Kyseessä ei ole pikapyrähdys vaan ennemminkin ultramaraton. Tähän asti olen harrastanut muutaman kuukauden tai parhaimmillaan vajaan vuoden mittaisi kuureja, jotta voin taas vuoden päästä todeta, että vaaka näyttää taas jokusen kilon enemmän kuin aloittaessa. Tämän blogin tarkoitus onkin toimia tällä matkalla kannustimena. Julkisesti kun asian ilmoittaa, niin silloinhan siinä on pysyttävä. Jos vielä joku eksyy jorinoitani lukemaan, on hän enemmän kuin tervetullut liittymään mukaan matkaan. Jokainen tarvitsee joskus aina hieman tsemppiä ja persuksille potkimista.

No kuinkas sitä onkaan sitten tähän tilanteeseen ajauduttu? Ensimmäiset muistot laihdutuksesta on suunnilleen reilun 20 vuoden takaa. Silloin painoa oli noin 70 – 75 kg. Ja kyllä. Olen kysynyt itseltäni sen sata kertaa, että miksi ihmeessä moiseen piti ryhtyä ja vieläpä siinä iässä. 20 vuodessa muutaman kilon ylipainosta onkin tullut 35 kilon ylimääräinen kuorma. Pikaisella laskutoimituksellahan tuo tekee vajaan kaksi kiloa per vuosi. Paino ei kuitenkaan ole kertynyt tasaisen vauhdin taulukkoa noudattaen. Lähes joka vuosi on ollut ”uudenvuodenlupaus”-, ”kesäkuntoon xxxx”-, ”vielä ehtii muutaman kilon ennen juhannusta”-, ”syksy on uudistumisen aikaa”- ja ”en syö herkkuja ennen joulua”- dieetit. Sitten kun siihen vielä lisätään laihdutukset erinäisiä juhlapäiviä silmällä pitäen sekä ”raskauskilot pois” osat 1, 2 jne. Eli ei tässä olla laiskoteltu vaan töitä on paiskittu enemmän kuin laki sallii. Useampaan otteeseen kiloja on karissut jopa reilut parikymmentä, mutta varsinaisista onnistumista en menisi puhumaan, sillä aina ne ovat tulleet takaisin. Korkojen kera. On tullut kokeiltua niin Painonvartijoita, ketogeenistä, erittäin niukka energistä ihan perus kalorienlaskentaa unohtamatta. Keinoja siis on, jolla kilot jollakin konstilla saadaan pois, mutta ongelmana onkin, kuinka tuloksista saataisiin pidettyä kiinni. Muutokset eivät siis ole olleet sellaisia, joista olisin voinut pitää kiinni loppu elämäni. Lopputuloksen merkittävästä lihavuudesta kärsivä, keski-ikää lähestyvä perheenäiti. Mutta NYT asiaan tulee muutos.

Ruokavalio on aina ollut se suurin kompastuskivi. Ongelma ei ole siinä, ettenkö pitäisi terveellisestä ruoasta. Puoli kiloa kasviksia, hedelmiä ja marjoja menee tuosta noin, mutta saman verran suklaata uppoaa myös. Ja puolet nopeammin. Todennäköisimmin syynä kaikkien ihanien herkkujen ahtamiseen on siinä, että säännöllinen ruokarytmi puuttuu. Siihen kun vielä lisätään suunnittelemattomuus, niin soppa on valmis. Eikä nyt todellakaan puhuta mistään kaalikeitosta. Nuoruudessani olen harrastanut aktiivisesti liikuntaa ja edelleen tunnen kaipuuta lenkkipolulle ja kuntosalille. Nämä paljon puhutut ruuhkavuodet ovat minullakin olleet helppona tekosyynä sohvan kulmaan linnoittautumiselle ja itsensä palkitsemiselle milloin milläkin. Perheen pienimpien harrastukset ovat ajaneet omieni edelle ja onhan tuo koronakin auttanut kuntosalikortin pölyyntymisessä. Uusimman perheenjäsenen kanssa on sentään taas tullut vaunulenkkejä harrastettua satunnaisesti. Kevätaurinko kun alkaa lämmittää ja jalkakäytävät sulavat, niin enköhän minä taas innostu aikaisempaa useammin nauttimaan lähiympäristöstä.

En edes uskalla ajatella kuinka monta kertaa painonpudotusprojekti on jäänyt ihan muutamaan viikkoon. Aina on tullut jokin kyläreissu, juhlapyhä tai perjantaipizza mikä on sotkenut suunnitelman. Tai no eihän se mitään olisi sotkenut, jos vain olisi osannut ottaa sen osana projektia, osana elämää ja jatkanut entiseen malliin heti seuraavana päivänä tai seuraavalla aterialla. Tätä olen nyt kovasti pohtinut, että kuinka saisin pidettyä motivaatiota yllä mahdollisimman hyvin, toivottu muutos kun ei yhdessä yössä tapahdu. Olen nyt tullut siihen tulokseen, että viisainta on asettaa itselleen pienempiä osatavoitteita, jotka ovat helpommin saavutettavissa. Meinasin myös palkita aina itseni jotenkin, kun tietyn virstanpylvään saavutan. Jospa sitä vaikka oppisi palkitsemaan itseään jollakin muulla kuin herkuilla. Mutta näitä täytyy vielä hieman mietiskellä, joten palataan asiaan tuonnempana. Tästä tämä projekti kuitenkin alkaa. Upeaco? No aivan varmasti. Nyt vain on tehtävä töitä, jotta se saadaan esiin.